Ensimmäinen ateria

Kuusi kuukautta olen jaksanut imettää öin ja päivin, ilman taukoja – tuttipullo kun ei missään nimessä ole kelvannut, vaikka siitä tarjottiin rintamaitoa. Rakastan imettämistä, sitä alkukantaista naisellisuutta ja valtavaa läheisyyttä mikä siihen liittyy. Silti minulta pääsi nyt helpotuksen huokaus, kun uusi vaihe on alkamassa. Hiljalleen vauva ei ole riippuvainen pelkästään minusta. Toisaalta olo on myös haikea, onhan tämä ensimmäinen askel vauvalla poispäin äidistä ja kohti itsenäistä elämää.

Minulle sormiruokailemalla kiinteiden aloittaminen tuntui tosi luontevalta vaihtoehdolta. Ensinnäkin se kuulosti helpommalta kuin soseiden keittäminen joka päivä, ja toiseksi Omin sormin suuhun -kirjan luettuani vakuutuin siitä, että sormiruokailu ei ole vain helpompaa vaan myös lapsen kannalta kaikin puolin terveempi vaihtoehto. Kirjassa kerrottiin 70-luvulla tehdystä tutkimuksesta, jossa ryhmän lapsia annettiin valita itse kaikki ruokansa laajasta valikoimasta usean vuoden ajan. Tutkimuksen lopussa heistä testattiin, onko kaikkia vitamiineja, hivenaineita yms. saatu tasapainoisesti. Jokainen lapsi oli syönyt ihan erilaisia ruokia, ja jokainen myös aivan eri tavalla kun sen aikaiset suositukset lapsen ravinnosta, mutta kaikki olivat silti saaneet ravintoaineita juuri oikeassa suhteessa. Lapsilla on myötäsyntyisesti kyky tietää, mitä ruokaa hän tarvitsee, kuinka paljon ja milloin. Kirjan mukaan soseita syöttämällä aikuisen tahtiin ja syömään maanittelemalla tämä luontainen kyky tuhoutuu. Ja minulta se ainakin on tuhoutunut, olen ruoka-asioissa ihan hukassa. Kehoni ei todellakaan tiedä, mitä se tarvitsisi, ja tätä samaa en halua lapsilleni.

Olen jo antanut pojan ottaa lautaseltani ruokaa, jos hän on halunnut, mutta toissapäivänä tuntui että olisi aika aloittaa ihan kunnolla. Valmistin hänelle herkkuaterian: höyrytettyä kesäkurpitsaa, parsakaalia ja kaalia sekä tuoreena paprikaa ja banaania. Ensimmäiset minuutit kuluivat hitaasti. Poika maisteli mieluummin lautasta eikä tuntunut olevan ruoasta ollenkaan kiinnostunut. Ehdin jo panikoida ja miettiä, pitäisikö sittenkin vain noudattaa neuvolan ohjeita. Sitten ihme tapahtui, poika otti kaalinpalan käteensä ja ahnaasti alkoi imeskellä ja jyystää sitä ja näytti oikein tyytyväiseltä! Kaalia syötiin pitkään, ja myös kesäkurpitsa maistui. En tiedä, menikö ruokaa vielä alas, mutta ei sitä tarvitsekaan. Ensi viikot vasta harjoitellaan.

Tänään aamulla poika jo selvästi söi. Ruokana tosin oli mangosose, jota olin laittanut meidän aikuisten aamupirtelöön ja pojalle kastoin lusikan soseeseen ja annoin käteen. Sosetta oli kaikkialla, mutta suuhunkin sitä näytti menevän useampi lusikallinen. Palkaksi sain vielä muikean hymyn.

Neuvolassa kerroin tänään näistä sormiruokakokeilusta. Terveydenhoitaja kuunteli mitä kerroin, sanoi ahaa ja alkoi sitten vain kertoa neuvolan yleisiä suosituksia, että teettehän nyt jatkossa tällä tavalla. Olen jo oppinut, että keskustelua neuvolassa ei voi käydä, ja se on mielestäni sääli. Neuvolassa on vain yksi totuus vauvanhoidosta, ja jos kokee jonkin toisen tavan hoitaa lasta paremmaksi, mitään ohjeita ei ainakaan meille ole annettu. Ehkä se on tiedon puutteestakin kiinni, minusta ainakin on vaikuttanut siltä että neuvolantädit osaavat vain ne viralliset suositukset, mutta eivät välttämättä edes tiedä, miksi niitä asioita suositellaan. Enkä taida olla yksin ajatusteni kanssa, yksikin tuttu antoi neuvolaa varten tällaisen neuvon: Parempi olla kertomatta siellä miten kotona tehdään, ja kaikkea siellä kuultua ei kannata viedä kotiin asti.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s