Löytöjä, lahjoja ja huonoa omatuntoa

Kiuruveden kirpparikierros on käyty, ja tässä on sen satoa:
…Sinistä pojalle ja ruskeaa äitille…

…käsitöitä löytöeläinkodin hyväksi…

…ja arvokkaita lahjoja isoäidiltä, hänelle vääränväristä bambulankaa juuri unelmaboleroni verran ja iso kokoelma puikkoja jotka ovat hänelle ”liian paksuja”.

Näitä kuvia lataillessani alkoi tosin omatunto soimata. Minusta on hauskaa näyttää, miten hienoja juttuja voi saada edullisesti, mutta vaikka tavarat ovat käsityötä ja kirpparilta, eikö ostosten esittely blogissa ole silti samaa konsumerismia kuin jos ne olisivat jostain hienosta lastentarvikekaupasta?

Tarkoitan siis sitä, että omaa vanhemmuutta ja omaa lasta määritellään kuluttamisen ja tavaroiden kautta. Omaa identiteettiä vanhempana luodaan sillä, millaiset rattaat ostetaan ja onko vauvanvaatteet luomuvillaa vai Ralph Laurenia (meillä on molempia). Tämä luo hassuja lieveilmiöitä, kuten pari-kolmekymmentä vuotta vanhojen rattaiden myymisen ”vintagena”, jolloin niistä saa maksaa enemmän kuin hyväkuntoisista viisi vuotta vanhoista rattaista. Jos kertoisin tämän isoäidilleni se olisi hänestä täyttä höpsötystä – maksaa nyt 30 vuotta vanhoista korjausta vaativista rattaista monta sataa euroa!

Kesä on ihanaa aikaa, kun vauvalle riittää vaatteiksi pelkkä vaippa, sillä välillä kun katson poikaani niissä hienoissa vauvanvaatteissa joihin hänet olen pukenut, alan miettiä, minkä verran mielikuvaani siitä, kuka tämä vauva on, vaikuttaa se mitä olen hänelle laittanut päälle. Rakennanko hänelle identiteettiä jo noin pienenä? Samasta syystä vietin itse vuoden farkuissa ja t-paidoissa, sillä ajattelin niiden olevan niin mitäänsanomattomat vaatteet, että ne eivät kertoisi mitään minusta, eikä minun siksi tarvitsisi rakentaa identiteettiäni sillä, mitä laitan päälleni.

Ja teenkö samaa valitsemalla tiettyjä leluja?  Kiertelin tänään lastentarvikeliikkeitä nokkamukia ja imukuppilautasta etsimässä ja minun piti taistella itseäni vastaan etten sortuisi ostamaan ihanaakin ihanampia erilaisia virityksiä jotka ovat niin kehittäviä että lapsi oppii lukemaan jo yksivuotiaana  – ja joiden tapaisia meillä on jo ihan tarpeeksi. Kotona vasta ymmärsinkin mikä niissäkin häiritsi. Ne ovat viimeistä yksityiskohtaansa myöten valmiiksi mietittyjä, valmiiksi tehtyjä. Ne eivät jätä tilaa omalle mielikuvitukselle ja luovuudelle. Itsestäni tiedän, että kun olen paikassa, jossa asiat ovat liian valmiita, liian täydellisiä, liian täynnä, mieli meinaa pysähtyä. Luovuus tarvitsee tyhjää tilaa. Tyhjät seinät, yksinkertainen mökki, askeettinen sisustus saavat luovuuden heräämään. Mitä minä voisin maalata tuohon seinälle? Mitä seikkailuja täällä voisi tapahtua? Voisiko olla, että leluista parhaita olisivat vaikka yksinkertaiset puupalikat. Ne ovat vielä niin kestäviä, että ne voi hyvin hankkia käytettynä.

Ja tämä saa minut palaamaan näihin kirpputorilöytöihin ja käsitöihin. Ehkä niiden esittelyssä on sittenkin paikkansa. Ne eivät ole liian hienoja. Ne ovat minun mahdollisuuksieni rajoissa. Ne saavat minut kysymään: Miten voisin itse tehdä tämän? Miten tämä voisi olla meidän perheen näköinen? Pidän myös siitä ajatuksesta, että vaikka ostaisinkin persoonallisia vaatteita, ne ovat löytöjä eivätkä etsimällä etsittyjä. Kirpparilta sattui löytymään jotakin hauskannäköistä, sopivankokoista ja tarpeeksi edullista. Silloin vaate helpommin pysyy vain vaatteena eikä siitä tule osa minua.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s