Tätähän me halusimme

Se oli varmaan uudenvuodenpäivänä: Siippa oli tehnyt herkullista lammas-juures-pataa savipadassa, ja illalla istuttiin yhdessä pöydän ääreen syömään. Harvinainen tilanne meillä nykyään! Olisin vain halunnut hetken saada istua rauhassa ja syödä ruokaani, mutta Toukka oli toista mieltä. Juuri nyt oli saatava äidin kaikki huomio. Toukka pyöri jaloissani, kitisi ja vinkui ja minä aloin jo hermostua – harvinainen tilanne sekin. Siippa näki hermostumiseni ja totesi vain, että tätähän me olemme halunneet.

Se osui ja upposi. Tätähän me olemme halunneet. Se osui siksi, että ei, en minä halunnut tätä. En minä osannut haluta tätä tai mitään muutakaan, koska ennen kuin lapsia on, ei minulla ainakaan ollut mitään aavistusta siitä mitä arki pienen lapsen kanssa voisi olla. Yritin kyllä selvittää sitä, kyselin kavereilta, luin lehtiä, luin kirjoja, kaikkea – mutta ei siitä saanut silti mitään käsitystä.

Eikä sitä totta puhuen oikein ymmärrä vieläkään. Raskaus, synnytys ja imetys ovat tosi suuria fyysisiä muutoksia, ja kaikki muu on isoimpia henkisiä muutoksia mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun päälle laskee vielä univajeen, arjen rutiinien puuduttavuuden ja oman ajan vähyyden ja yleisen aivojen pehmenemisen, on ymmärrettävää, etteivät äidit kovin analyyttisesti osaakaan kertoa pikkulapsivaiheesta. En minäkään, ja oikeastaan vasta tuon kohtalokkaan uudenvuodenpäivän jälkeen olen edes alkanut yrittää reflektoida, mitä tässä on tapahtunut.

Tässä on osa syvällisestä analyysistani:

En olisi ikinä arvannut:

  • miten monta kertaa päivässä silmälasit pitää pestä
  • miten monta kertaa viikossa pyykkiä pitää pestä
  • miten usein lapselle pitää ostaa uusia vaatteita
  • miten paljon se muutenkin tarvitsee tavaraa
  • että kun lähdetään mökille, puolet autosta täyttyy sen tavaroista
  • että minulla on kiinteä päivärytmi, josta harvoin luistetaan
  • miten paljon enemmän kotitöitä on, ja miten niitä ei voi jättää tekemättä ilman että hetkessä syntyy kaaos
  • että äiti ja anoppi ovat ihmiset joihin pidän eniten yhteyttä
  • miten vaikeaa vanhoille ystäville, joilla ei ole lapsia, on keksiä jotain puhuttavaa
  • että oman vauvan kakkakin on söpöä
  • että sitten kun sitä omaa aikaa vihdoinkin olisi, saattaa silti unohtua ihailemaan pikkuruisia varpaita ja suloista tuhinaa
  • että pienestäkin kehitysaskeleesta iloitsee suunnilleen yhtä paljon kuin siitä kun valmistui korkeakoulusta
  • että muutaman tunnin yöunilla pärjää
  • että en saisi seuraavaan vuoteen kolmea tuntia pidempää yhtäjaksoista unta
  • että tulen pitämään jostakin toisesta paljon parempaa huolta kuin itsestäni
  • miten alan vähitellen ymmärtää miten paljon omat vanhemmat ovat tehneet minun puolestani ja tekevät yhä – ennen sitä piti itsestäänselvyytenä
  • että ihan oikeasti tärkeintä on, että se on terve
  • ja että ei ole osa-aluetta elämässä johon se ei vaikuttaisi, että olen nyt äiti.
Ja tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Näissä taas idealismi on kohdannut realismin:

Ennen syntymää: Meillä ei katsota televisiota ensimmäiseen kymmeneen vuoteen!
Vuosi sen jälkeen: Toivon että se osaisi jo istua paikoillaan Pikku Kakkosen tai Muumien ajan

Ennen syntymää: Meillä käytetään vain kestovaippoja, yötä päivää!
Vuosi sen jälkeen: En tiennyt, että niitä pitää vaihtaa kolme kertaa useammin kuin tavallisia vaippoja ja pyykkiä pitää pestä lähes joka päivä. Ehkä puoli vuotta se oli hauskaa, sitten ei enää.

Ennen syntymää: Kannan lasta kantoliinassa 2-vuotiaaksi
Vuosi sen jälkeen: Oletko itse kokeillut kantaa joka paikkaan mennessäsi 12-kiloista rinkkaa mukana, ja ostoskasseja vielä käsissä? Minun selkä petti jo siinä kuuden, seitsemän kilon kohdalla. Mutta ensimmäiset kolme kuukautta jaksoin, ja ne ovatkin ne tärkeimmät. Siitä olen iloinen ja sen teen seuraavienkin kanssa (jos Luoja heitä lisää suo).

Ennen syntymää: Lapsi syö vain omatoimisesti itse, sormin.
Vuosi sen jälkeen: Tämä on hyvä idea, jos pitää siivoamisesta ja pyykkäämisestä. Minä vain olen siivoamisessa paljon keskimääräistä naista huonompi, ehkä jossain miehen tasolla. En esimerkiksi tiedä, miten kuivuneen puuron saa irti hiuksista, syöttötuolista, pöydästä, lattiasta, vauvan paidasta ja minun housuista viihdyttäen samalla vaativaa vauvaa. Tärkeää on myös pystyä jättämään huomiotta ihmisten katseet siinä vaiheessa, kun lapsi heittelee ateriansa pitkin ravintolan/kyläpaikan lattiaa. Nykyään meillä menee pari ateriaa päivässä sormiruokaillen ja loput syöttämällä, koska se on siistimpää ja nopeampaa.

Ennen syntymää: En aio tutustua kehenkään vain siksi, että hänellä on samanikäinen lapsi. Ystävyyteen tarvitaan enemmän.
Vuosi sen jälkeen: Äitikaverit ovat usein päivän pelastus. Samanikäinen lapsi yhdistää yllättävän paljon! Ja sitä saattaa jopa tutustua ihmisiin, joiden seurasta nauttii valtavasti ja joihin muuten ei ikinä olisi törmännyt.

Ennen syntymää: Minusta ei tule sellaista hössöttävää ja lässyttävää äitiä joka julkisella paikallakin höpöttelee suloisia korkealla äänellä omalle pikku höpömussukalle nöpönassukalle söpöhöpöläiselle.
Vuosi sen jälkeen: — no se nyt oli ihan tyhmä ajatus jo alunperinkin. Sitä paitsi sellainen höpöttely on tosi tärkeää lapsen puheen kehityksen kannalta!

Ennen syntymää: Haluan synnyttää luonnonmukaisesti, ilman lääkkeellistä kivunlievitystä.
Vuosi sen jälkeen: Rakastan kätilöitä, sairaaloita, epiduraaleja ja anestesialääkäreitä. Kiitos Herralle siitä että olen syntynyt tähän moderniin aikaan.

Ja sitten on vielä ne kaikki joita ei kehtaa edes myöntää.

Piste.

Advertisements

2 thoughts on “Tätähän me halusimme

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s