Hellitä vähän

1-vuotissyntymäpäivä tuntuu olevan jonkinlainen maaginen raja lapsen (ja äidin) elämässä. Pienestä vauvasta tuleekin touhukas taapero. Olen kuullut useammankin äidin puhuvan, että sitten kun lapsi on 1-vuotta, … mitä sitten? Yksi urbaani legenda ainakin väittää, että kaikki helpottuu sitten kun lapsi täyttää vuoden.

Itse olin kuukausi sitten niin väsynyt, että halusin tietää, millä tavalla konkreettisesti kaiken tulisi helpottua. Kysyin asiaa kaksplussan keskustelupalstalta. Yksikään ketjuun vastaajista ei myöntänyt minkään helpottaneen. Oikeastaan lähes jokainen sanoi, että haasteita tulee vain kaiken aikaa lisää lapsen kasvaessa. Helpompaa tulee kuulemma sitten, kun lapset menevät kouluun – tosin senkin jälkeen murrosikä alkaa jo vaania kulman takana.

Ja ei se kyllä täälläkään helpottanut. Toukka nukkuu levottomammin ja vaatii enemmän huomiota kuin ennen, ja kahdessa sekunnissa juuri siivottu huone näyttää siltä kuin pyörremyrsky olisi kulkenut läpi, kun tuon pienen hirmuliskon päästää valloilleen.

Jokin silti on muuttunut, ja siitä olen jo puhunut vähän parissa aiemmassakin postauksessa. Minä olen muuttunut. Jollakin tavalla uskon ajan syklisyyteen. Nyt minulla on vuosi äitiyttä takana, ja tästä alkaa ikään kuin uusi sykli, uusi mahdollisuus tehdä paremmin tämä seuraava vuosi edellisen vuoden virheistä oppineena. Ja tässä on minun neuvoni tulevaan vuoteen: HELLITÄ VÄHÄN. Sillä suurin osa ongelmistasi on sellaisia jotka LUOT ITSE OMASSA PÄÄSSÄSI. Jos aion jaksaa kotiäitinä vielä x määrän vuosia, stressitason on tiputtava ratkaisevasti.

Äitiyteen ladataan ihan valtavasti odotuksia ja paineita. Niitä toki tuovat yhteiskunta, perhelehdet, kasvatusneuvojat, neuvola, isovanhemmat, ystävät… mutta meistä jokaisesta on itsestä kiinni, ketä me kuuntelemme. Minun neuvoni on, että kuuntele itseäsi, rehellisesti. Tämän minä olen saanut tai joutunut opettelemaan tänä vuonna perusteellisesti, kantapään kautta.

Suuri osa ongelmista on voitettavissa sillä, että istuu alas. Hengittää rauhallisesti. Ei yritä mitään, vaan tunnustelee vain: Miltä minun kehossani tuntuu? Tuntuuko hyvältä jossain kohdassa? Onko jossain kohdassa kipua? Entä mitä tunteita minulla on? Mitä kielteisiä, mitä myönteisiä tunteita? Miten väsynyt minä olen, ja mitä minä tarvitsen tänään jaksaakseni? Mistä minä juuri tänään saisin nautintoa? Miten minä jaksan tänään?

Antaa vain tunteiden olla ja tulla, miten hurjia tai kamalia tai epä-äitimäisiä ne olisivatkaan (ja usko pois, jokaisella muullakin äidillä on niitä). Hyväksyy ne, ja antaa niiden vain olla. Ne ovat kuitenkin vain tunteita, ja ne kertovat lähinnä siitä, että jonkin asian on muututtava, joko minussa tai ympäristössäni. Usein ne muutokset mitä tarvitaan jaksamiseen ovat aika pieniä. Jos seinät kaatuvat päälle, mennään kyläilemään kaverin luokse tai lähdetään käymään vaikka kirjastossa tai kaupungilla. Jos ei vaan jaksa tiskata, jätetään tiskit odottamaan ja vietetään pieni hetki kaakaomukillisen ja hyvän kirjan tai elokuvan kanssa (jonkun sellaisen joka on tarpeeksi helppo että ei haittaa että se pieni mönkijä tulee keskeyttämään lukemisen parin minuutin välein). Jos joku asia puolison toiminnassa harmittaa, siitä voisi ehkä keskustella rauhallisesti hyvänä hetkenä ennen kuin se asia harmittaa niin paljon, että siitä saadaan iso riita aikaiseksi.

Ja joskus, ehkä useinkin, vastauksena on se, että pyytää apua. Apua lastenhoitoon, kodinhoitoon, tai ihan vain siihen että saa purkaa jollekin tunteitaan. Tässä äitinä oleminen on saanut minut nöyrtymään. Jaksaakseni minun täytyy pyytää apua.

Mitä minä tarvitsen ollakseni onnellinen? Mitä minä tarvitsen jaksaakseni? Äidiltä ne kysymykset ovat epäitsekkäitä, lapsen etua ajattelevia kysymyksiä. Yhtenä turhautuneena päivänä kysyin facebookissa, että miten tästä kotiäitiydestä oikein selviää hengissä. Sain monia hyviä vinkkejä, joista parhaimmistoa oli tämä joka tiivisti monta olennaista asiaa:

Muutamia vinkkejä joista itselleni oli aikoinaan apua: Vakiinnuta joku säännöllinen es. viikottainen ”oma aika” harrastuksen tai muun parista, jotta pääset välillä äidin roolista irti. Ota lapsi rohkeasti mukaan sosialisoimaan muiden ihmisten kanssa sen sijaan että jäisitte kotiin. Paina mieleen ketkä kaikki ovat tarjonneet apua ja hyödynnä avuntarjoukset häpeilemättä 🙂 Kaikki haluavat olla täydellisiä äitejä, mutta hyvä vanhemmuus on loppujen lopuksi onnellisuuden sivutuote -kun keskittyy omaan hyvinvointiin niin lapsen hyvinvointi seuraa perässä ihan luonnostaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s