Uhmakirja

Sain Tammelta arvosteltavaksi kasvatuskirjauutuuden Uhmakirjan, joka on Ruotsissa ollut todella suosittu. Se tuli meille oikeaan aikaan, koska meillä asuu nykyään hieman alle puolitoistavuotias uhmaikää aloitteleva taapero, joka on keksinyt että hänellä on oma tahto ja sen käyttäminen on hauskaa! Niinpä vaatteiden pukeminen, hampaiden harjaaminen ja ehdotus kävellä siihen suuntaan minne äiti on menossa ovat meillä nyt tilaisuuksia juosta kikattaen pakoon tai saada itkupotkuraivari.

Uhmakirja on hyvin postmodereni kasvatusopas. Sen perusideana on saada uhmaavien lasten vanhemmat luopumaan syyllisyydentunnosta vakuuttelemalla, että kaikki erilaiset kasvatusmetodit ovat aivan yhtä hyviä, ja jokainen vanhempi tietää varmasti itse parhaiten, miten juuri hänen lapsensa kanssa tulee toimia. Tässä sinänsä ollaan jo menossa oikeaan suuntaan sen tunnustamisessa, että mitään kasvatusihannetta ei voi sellaisenaan yksin soveltaa lapsen kasvatuksessa, ja vanhempien on hyvä käyttää omia vaistojaan ja intuitiotaan siinä, mikä heidän lapselleen sopii. Turha syyllistyminen siitä, ettei ole onnistuneesti kasvattanut lastaan oppikirjojen mukaan, ei auta ketään. Kirja menee mielestäni kuitenkin hieman liian pitkälle tässä yrittäessään vaimentaa vanhempien syyllisyydentunnon heidän käyttäessään tehottomia kasvatuskeinoja, joista he eivät itsekään pidä – sellaisia kuin lapselle huutamista tai raivostumista – sen sijaan että antaisi syvällisempiä ohjeita, miten auttaa lastaan kasvamaan uhmakausien yli ja opettaa selvittämään ristiriitatilanteita. Jos sellaisia neuvoja haluaa, kannattaa lukea mieluummin Thomas Gordonia, josta kirjoitin pari viikkoa sitten.

Kirjan hyvää antia sen sijaan on sen antama tuki uhmaikästen lasten vanhemmille ja ymmärrys siitä, miksi lapset uhmaavat. Lapset eivät uhmaa siksi, että vanhemmat olisivat tehneet jotain väärin tai koska haluaisivat olla ilkeitä. Kirjan hyvä oivallus on siinä, että uhmakaudet liittyvät erilaisiin kehityskriiseihin, joita lapsen ensimmäisten vuosien aikana tulee usein, aina lapsen opetellessa jotain uutta merkittävää taitoa tai saadessa jonkin merkittävän uuden oivalluksen maailmasta. (Tietämättömille tiedoksi, tässä yhteydessä kriisi ei siis ole negatiivinen vaan positiivinen asia, jokin taitekohta johon liittyy kasvukipuja mutta joka vie ihmisen uudelle ymmärryksen tasolle.) Tällaisten kehityskriisien aikana lapset ovat tarvitsevampia, ja niiden jälkeen tulee taas rauhallisempi kausi – ainakin ennen seuraavaa kriisiä. Kirja esittelee nämä kriisit 9-vuotiaaksi asti ja antaa muutamia ideoita, miten tukea lasta niiden aikana. Jokaisen luvun lopussa on myös muutamia kirjavinkkejä lapsille ja vanhemmille. Ensisijainen neuvo vanhemmille on, että lapset tarvitsevat uhmakausien aikana vielä enemmän rakkautta, tilaa kasvaa ja sellaiset vanhemmat, joita ei kaiken aikaa kalva se huono omatunto.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s