Metrojunassa

Pari viikkoa sitten menin metrolla yliopistolle, ja näin jotain tosi häiritsevää – ja vielä häiritsevämpää oli että se häiritsi minua. Menomatkalla parikymppinen, mukavan ja skarpin oloinen nuori mies alkoi juttelemaan kaikkien ympärillä istuvien matkustajien kanssa leveästi hymyillen, vaikuttaen vilpittömän kiinnostuneelta. Hän kyseli kaikilta perhetilanteet, tulevaisuuden suunnitelmat, lapsiluvun ja mitä vielä. Minä katsoin häntä ihmetellen ja sain vastaukseksi aurinkoisen hymyn.

No, ei tässä vielä mitään. Joskus Suomeenkin syntyy ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia ihmisiä. Paluumatkalla metrossa vain kohtasin parikymppisen skeittaripojan, joka sanoi reippaasti päivää jokaiselle vastaantulijalle. Siinä vaiheessa tästä tuli häiritsevää. Oliko se jokin uusi tempaus, sattuiko olemaan täysikuu vai oliko Suomessa vain alkanut sosiaalisuuden vallankumous?

Suomessa kun ei puhuta toisille julkisilla paikoilla, ellei mukana ole lapsia tai eläimiä. Toista oli vaikka Swazimaassa, jossa oleilin jonkin aikaa, missä bussipysäkillä lähes aina joku tuli uteliaana kyselemään, kuka olen ja mistä tulen, ja lähes joka kerta kun kävelin kaupungilta kotiin, joku tarjosi kyydin siinä isoimmassa mäessä – koti oli vuoren laella ja keskusta laaksossa. Minusta tuntui että olin enemmän kuin tervetullut heidän maahansa. Kun siis tietää, minkälaisesta sosiaalisesta kulttuurista monet maahanmuuttajat tulevat, käy heitä sääliksi, kun heidän silmissään ihan normaalistikin käyttäytyvät ihmiset vaikuttavat vihamielisiltä – puhumattakaan niistä, jotka oikeasti ovat. Siksi yritän itse hymyillä edes maahanmuuttajille, ja välillä jopa keskustella, niin paljon kuin se onkin suomalaisen luontoni vastaista. Kun kerran viettää usein aikaa julkisissa kulkuvälineissä, niin kai niissä voi edes yrittää olla mukava toisille. (Suunnilleen vuosi sitten taisin kirjoittaa samasta aiheesta Italian matkan tiimoilta – miten erilainen kuva ympäröivistä ihmisistä lapsille tuleekaan maassa, jossa on normi että tuntemattomat ihmiset hymyilevät ja juttelevat sinulle, kuin täällä missä edes lapsen hymyyn useimmat eivät uskalla vastata.)

Ei siis näin: Viime viikolla vanhempi mies tuli viulunsa kanssa soittamaan metroon taivaallista klassista musiikkia, ja koko vaunu hyrisi tyytyväisyyttään kunnes vartija tuli sanomaan: No playing.

Vaan näin: Kirpun kanssa vaatteiden pukeminen voi olla yhtä taistelua, mutta kaksi toimii aina – joko mainitsen, että nyt lähdetään puistoon, tai vielä parempi – nyt mennään hissiin ja metrojunaan! Sitten kuuluu vain iloinen nunaan nunaan nunaan, ja poika onkin jo ovella. Lapsilta voi oppia niin paljon siitä, miten ottaa elämästä ilo irti.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s