Hymyile lapsi päivässä

Viime aikoina minulla on ollut monen kanssa hyviä keskusteluja vanhemmuudesta ja siitä, miten yrityksistä huolimatta kukaan vanhemmista ei ole täydellinen. Sitä pitää vain koettaa paikata puutteitaan antamalla rakkautta ja hyväksyntää senkin edestä missä ei pysty olemaan hyvä vanhempi, olla itselleen armollinen ja luottaa siihen että lapsi löytää oman tiensä elämässä. Olen tavannut mm. todella ihanan pariskunnan, jotka puhuvat avoimesti ja osoittavat rakkautta avoimesti, ja jonka lapset ovat joutuneet isompina käymään terapiassa koska äiti sairastui vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen  – asia johon ei voinut itse vaikuttaa, ja josta vanhemmat ovat kantaneet syyllisyyttä näihin päiviin asti. Minulle, nuorelle äidille, heillä oli yksi viesti: ole armollinen itsellesi. Jokainen äiti kamppailee syyllisyyden tunteiden kanssa ja tietyssä määrin se on terve tunne kun se kannustaa meitä olemaan parempia, mutta liika syyllisyys ei auta äitiä eikä lasta. Niissä asioissa joita ei omin voimin pysty muuttamaan, pitää antaa itselleen anteeksi ja myöhemmin anteeksi voi pyytää myös lapsilta.

IMG_3668

Lokakuun loppu Roomassa – kahden vuoden bloggaamisen jälkeen keksin mistä kuviin voi laittaa kuvatekstin!

Vanhempien epätäydellisyyden lisäksi olen miettinyt suomalaista kulttuuria ja sen vaikutusta lapsiin. Etelä-Euroopassa lasten kanssa matkustaneet ovat varmasti huomanneet saman jonka me huomasimme Italiassa kaksi vuotta sitten – niin kuin huomasi Kirppukin. Parissa päivässä Kirppu huomasi olevansa paikassa, jossa ympäröivä maailma on ystävällinen ja kiinnostunut hänestä. Kirppu alkoi lepertelemään ja hymyilemään kaikille vastaantulijoille ja nautti jokaisesta huomionosoituksesta, kun tädit ja sedät tulivat ihastelemaan vaaleita kutreja ja suloista hymyä, tulivat toivottamaan uuden ihmisen tervetulleeksi tähän maailmaan.

Paluu Suomeen oli Kirpulle vaikea, kun kaikki lepertelyt bussissa ja kaduilla osuivat vain kivisiin kasvoihin jotka eivät olleet huomaavinaankaan pientä aurinkoista lasta joka halusi tutustua ympärillään olevaan maailmaan. Eihän pieni lapsi ymmärrä että se on meidän kulttuuriamme. Lapsi tulee maailmaan odottaen rakkautta, hyväksyntää ja iloa. Lapset odottavat tulevansa parempaan maailmaan kuin tämä, ja väistämättä joutuvat jossain vaiheessa kohtaamaan maailman, ihmisten ja omien vanhempiensa epätäydellisyyden. Tämän näkee siinä, miten estottomasti ja kyselemättä pieni lapsi ottaa vastaan kaiken rakkauden jota ympäriltään saa. Rakastavassa kodissa kasvanut lapsi voi keskellä yötä tulla vanhempiensa väliin sängylle, asettua mitään kyselemättä siihen poikittain työntäen vanhemmat sängyn laidalle, laittaa päänsä äidin mahan päälle ja varpaat isin suuhun ja nukahtaa siihen täysin tyytyväisenä ilman että mieleen tulisi hetkeksikään kysymystä siitä, saanko minä tulla, olenko haluttu ja tervetullut lähelle. (Kyllä, kuvaus on tosielämästä.)

Marraskuun alku Suomessa

Marraskuun alku Suomessa

Koska lapsi ei ymmärrä että isillä ja äidillä on vaikeaa tai että meidän kulttuurissa on tapana istua otsa kurtussa bussissa, laittaa reppu viereiselle penkille ja katsella ulos ikkunasta sen näköisenä kuin ulkona sataisi aina räntää ja kengät olisivat kastuneet, pieni lapsi valitettavasti ei ymmärrä että tämä johtuu aikuisten ongelmista vaan luulee sen johtuvan itsestään. Menenkö mielestänne liian pitkälle jos väitän, että viesti jonka lapsi Suomessa saa on, että et ole tervetullut tähän maailmaan ja vieraat ihmiset ovat pelottavia ja epäystävällisiä, sen sijaan että toivottaisimme jokaisen uuden ihmisen yhteisönä tervetulleeksi ja kertoisimme heitä tavatessamme, että ihanaa että olet tullut tänne, tervetuloa tähän taloon, kaupunginosaan, kaupunkiin ja maahan, olet todella rakastettava ja ihana!

Siksi olen se hupsu täti joka juttelee ja lepertelee toisten lapsille metroissa ja busseissa ja antaa rannekorunsa puruleluksi (ainakin hyvälle päälle sattuessani). Ja voin myös paljastaa, että toisin kuin monet aikuiset, lapset ovat ruuhkabussissa lähes poikkeuksetta mukavaa matkaseuraa –  viehättäviä, luovia, hauskoja ja ystävällisiä. 🙂

Mainokset

4 ajatusta artikkelista “Hymyile lapsi päivässä

  1. Tuttuja ajatuksia! Kaksi viikkoa Japanissa ja kymmenen tuntia kotimatkalla koneessa huomion keskipisteenä saivat meidän (silloisen) kahdeksankuisen tottumaan aika hyvälle. Kotiinpaluu oli karu. Täpötäydessä lentokenttäbussissa lapsi yritti tehdä kaikki mahdolliset hyväntuuliset temppunsa saadakseen sitä samaa vastetta, mitä oli tottunut matkalla saamaan aamusta iltaan. Muutama ihminen ei voinut olla purskahtamatta nauruun lapsen ilonkiljahduksille, mutta muuten oli kuin lasta ei olisi ollutkaan. Samalta tuntui julkisissa kulkuvälineissä sen jälkeen muutenkin. Teki mieli pyytää ihmisiltä, että hymyilisittekö sille nyt edes vähän, tai voisitteko kiltit edes vastata sen vilkutukseen? Lapsen hämmennys oli ensimmäiset päivät ihan silminnähtävää, mutta kyllä tuo nopeasti tottui näille sosiaalisesti ankeille maan tavoille.

    Ehkä sitä tosiaan pitäisi itse ihan tietoisesti panostaa enemmän muiden läsnäolevien lasten huomioimiseen sen oman ohella. Toki nytkin hymyillään ja jutellaan, mutta lähinnä sen vieraan lapsen aloitteesta (jutut ainakin). Siinähän olisi selvästi parantamisen varaa.

    Ai niin. Jokin aika sitten junassa Helsingistä Vantaalle äiti pienen poikansa (n.3v) istuivat toisella puolella sitä ratasrivistöä, ja siinä vähän juteltiin ja vilkuteltiin puolin ja toisin. Yhtäkkiä lapsi nousi penkiltään ja käveli halaamaan minua ja sylissäni istunutta lastani. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa!

    • Mielenkiintoista kuulla, että Aasiassakin on sama juttu! Onkohan se niin että vain täällä Suomessa on näin välinpitämätön ja kylmäkiskoinenkin suhtautuminen lapsiin?

      • Niin, en tiedä, oliko kyseessä aasialaisten suhtautuminen lapsiin yleensä vai aasialaisten suhtautuminen suht eksoottisen näköiseen, vaaleaan ja sinisilmäiseen hymypoikaan. Ei tullut, harmi kyllä kiinnitettyä huomiota siihen yleiseen lapsiystävällisyyteen. Siihen kyllä kiinnitin huomiota, että sikäläiset vauvat itkivät lähes poikkeuksetta aivan hämmentävän hiljaa. Tämä nyt oli aika off topic, mutta tuli vain noista aasialaisista ja vauvoista mieleen..:)

      • Ei se haittaa jos meneekin vähän offtopic. Eikä tää ees ollut 🙂

        Kyllä mäkin aloin miettimään tässä sitä, että monessa muussa suhteessahan Suomi on tosi lapsiystävällinen maa. Täällä esimerkiksi ruumiillinen kuritus on tosi tuomittua, vaikka täälläkin sitä toki silti on. Mut esim. Jenkeissä ruumiillinen kuritus on lähes normi ja sitä käytetään jo pieniinkin lapsiin, mutta en sit tiedä hymyilläänkö siellä kaduilla vauvoille – oletan että joo koska siellä hymyillään muutenkin. Halusin siis tarkentaa, että muuten kulttuurin lapsiystävällisyydestähän se ei kerro, miten vieraille vauvoille leperrellään julkisilla paikoilla, se on vaan sellanen yksi piirre jota toivoisin näkeväni täällä enemmän. Ja ehkä sen että vähitellen myös tuntemattomille aikuisille uskallettais täälläkin vaikka ees hymyillä 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s