Kirjavinkki: Topeliuksen lukemisia lapsille (2000-luvun sellaisille)

IMG_8298

Sain WSOY:lta arvostelukappaleen juuri julkaistusta Topeliuksen satujen uudesta versiosta, jossa nykylapsia liikaa järkyttävät kohdat on lakaistu maton alle ja sadut kirjoitettu nykykielisempään muotoon. Satuja ei siis ole sijoitettu nykyaikaan, vaan kieltä on vain nykyaikaistettu.

En ole itse koskaan lukenut Topeliuksen satuja, mutta olen nähnyt itseni äitinä, joka lukee Topeliusta lapsilleen. En tiedä, mistä tämä kuva on tullut. Tiesin kuitenkin haluavani tutustua tähän kirjaan, vaikka se itse asiassa löytyy meidän kirjahyllystä myös alkuperäisenä versiona. (Olen käyttänyt niitä käsipainoina pilatesharjoituksissa, koska ne ovat kätevästi aika paksut ja samankokoiset, mutta nyt kyllä tuli mieleen, että ehkä siihen tarkoitukseen sopisivat kuitenkin paremmin jotkut muut esineet kuin 100 vuotta vanhat kirjat.)

Koska ajattelin, että Kirppu on vielä liian pieni näiden satujen kohdeyleisöksi, otin kirjan mukaan meidän oman mammakerhon, Maanantaikerhon, tapaamiseen, jossa yleisöksi tulivat Kirpun lisäksi 4- ja 8-vuotiaat tytöt, jotka tarvitsivat rauhoittumishetken, kun tekokakan löytyminen oli villinnyt lapset. Aloin lukemaan sattumanvaraista satua, josta ensimmäinen kommentti oli, että tekstiä on liikaa ja se on liian tylsää. Pian kuitenkin kaikki kolme ipanaa hiljentyivät ympärilleni kuuntelemaan satua kahdesta pojasta, kelkkailuonnettomuudesta ja omasta luopumisen tärkeydestä. Luin vielä toisenkin sadun itämaisesta prinssistä ja prinsessasta, jotka uhrautuivat kaikessa isänsä vuoksi, mutta joita isä silti halveksui. Satu oli aika hurja, ja jouduin sensuroimaan lennossa useassa kohdassa, kun sadussa mm. kuvailtiin ruumiiden täyttämää linnan sisäpihaa sotajoukon hyökkäyksen jäljiltä.

IMG_8301

Myöhemmin lueskelin satuja vielä kotona, ja olo on ollut jotenkin hämmentynyt. Nämä sadut ovat niin erilaisia kuin ne modernit lastenkirjat, joita olen tottunut lukemaan. Niitä on vaikeaa laittaa mihinkään kategoriaan. Toisaalta saduissa on tosi selkeä kristillinen arvopohja. Kaikissa saduissa on opetus, joka painottaa perinteisiä kristillisiä hyveitä, jotka nousevat sydämen puhtaudesta ja hyvyydestä: anteliaisuutta, nöyryyttä, uhrautumista, vaatimattomuutta. Useissa saduissa myös rukouksen voima pelastaa lapset hädän hetkellä. Kuitenkin saduissa on sellaisia elementtejä, kuten luonnonhenkiä ja hyviä ja pahoja noitia, joita ei kristillisissä lastenkirjoissa nykyään näkisi. Sadut myös ovat tosi hurjia. Niissä on onnettomuuksia, väkivaltaa, ilkeitä äitipuolia ja noitia. Ne eivät ole pelkästään kaunista ja suloista hymistelyä. Ne eivät ole myöskään opettavaisia samalla tavalla sormella osoittaen kuin nykyajan lastenkirjat, vaan opetus on jotenkin monitahoisempi. Kielikin on vaikeampaa. Minun oli totta puhuen vaikea pysyä kärryillä toisessa sadussa, jota lapsille luin, mutta jostain syystä lapset tajusivat sadun minua paremmin. Lapsilla on varmaan satuihin joku sellainen käsityskyky, joka aikuisilta puuttuu.

IMG_8300Hämmennyksestä huolimatta lukemisen jälkeen on sellainen olo, että haluan lukea lisää. Saduissa on jotain erikoisella tavalla kiehtovaa. Ne eivät puhu järjen tasolla, vaan sydämen tasolla. Parhaimmillaan sadut muokkaavat sydäntä parempaan suuntaan ja sen kautta koko elämää. Ne myös auttavat kohtaamaan tämän maailman vaikeat, haastavat ja vaarallisetkin tilanteet, opettavat sydämen asennetta jolla selvitä niiden läpi. Ei sen vaikeuden välttämättä tarvitse olla sota tai nälänhätä niin kuin näissä saduissa, samat säännöt pätevät avioeroon tai yt-neuvotteluihinkin – tai vaikka avioliittoon, liitossa pysyminenhän vaatii monesti vielä enemmän kuin se eroon päätyminen.

Kirjan kuvituskin on uusi. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta. Monet kuvat tuntuvat vähän kömpelöiltä, ja en löytänyt niistä samaa sadun taikaa kuin itse teksteistä. Tässä kirjassa pääpaino onneksi onkin tekstissä.

 

Kirjavinkki: Kemikaalikimara lapsiperheille

kemkimlaps

Sain Teokselta arvosteltavaksi Kemikaalikimara-blogin kirjoittajan Anja Nysténin uuden kirjan Kemikaalikimara lapsiperheille. Olen jonkin verran lastenvaatteiden ja -lelujen kemikaaleista kirjoittanut omassakin blogissani, mutta tuntui että kokonaiskuva asiasta jäi puuttumaan – tiedän kyllä että kaikenlaisia haitallisia aineita on, ja pahimmillaan ne voivat heikentää lisääntymiskykyä, mutta sen tarkemmin en osaisi sanoa, mitä ne aineet ovat, missä kaikkialla ne ovat ja miten ne oikeastaan vaikuttavat.

Anja Nystén on kemiantekniikan diplomi-insinööri, joten perusasioiden voi luottaa olevan tässä kirjassa hallussa. Kirja lähteekin ihan perusteista: mitä ovat kemikaalit, ja miksi jotkut niistä ovat haitallisia. Muuten kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka kattavat ytimekkäästi erilaisia alueita, joissa kotona mahdollisesti on haitallisia kemikaaleja, kuten myös raskausajan ja pikkulapsiajan riskialueita ruokavaliosta lähtien. Alussa on myös hauska testi, jolla voi testata omaa kemikaalitietoisuutta. Huomasin että asiat olivat minulla jo aika hyvin hallussa, joten kirjassa moni asia oli minulle jo tuttua. Uuttakin silti löytyi, sellaisia asioita joita en ole itse huomannut ottaa selvää. Tatuointivärien myrkyllisyydestä ei esimerkiksi ole aiemmin lukenut mielellään tässä vaiheessa, kun kolme kämmenenkokoista tatuointia on jo selässä. Tässä asiassa kirjasta lukeminen on parempi kuin netin selailu, koska netissä pitää itse tietää mitä tietoa on etsimässä. Kirja avaa silmät sellaisillekin alueille, joista ei itse huomaisi huolestua.

Kirja toimii minusta parhaiten hakuteoksena, josta voi tarpeen tullen etsiä tietoa. Luulen itse ainakin vihdoinkin selvittäneeni, kumpi on pienempi paha: PVC:stä valmistetut kuravaatteet vai perfluoratut likaa ja kosteutta hylkivät haalarit. Teksti on ytimekästä ja selkeää, paikoin jopa oppikirjamaista. Toisaalta tekstin taso vaihtelee aika paljon. Joissakin kohdissa kemikaalien nimet ja muut menivät minulta ihan ohi, vaikka lukiossa luinkin pitkän kemian (ikään kuin siitä nyt enää mitään muistaisi). Toisaalta etenkin viimeisissä kappaleissa tekstistä tuli hieman liian kukkahattutätimäistä. Olisin toivonut, että Nystén olisi pysynyt vain kemikaaleissa, eikä intoutunut saarnaamaan tatuointien elinikäisyydestä tai siitä, että nuorten olisi syötävä koulussa kunnollinen ateria. Tämä tuntui minusta lukijan aliarvioimiselta. Nystén kirjoittaa kuitenkin nykyisille ja tuleville äideille eikä valistusopasta teini-ikäisille.

Mietin myös, miten hyvin kirja kestää aikaa. Kirjassa on omat luvut eri lapsuuden vaiheiden kemikaaliriskeistä teini-ikään saakka. Kemikaalien haitoista tietoa tulee kuitenkin jatkuvasti lisää, ja luulen että emme nytkään tiedä vielä aiheesta läheskään kaikkea. Onkohan kirja ajankohtainen enää silloin, kun minun taaperoni on 15-vuotias? Tällä hetkellä kirja kuitenkin esittää meille ajankohtaisimman tiedon, mitä kemikaalien haitoista on olemassa.

Rakastatko minua jos…

Sain Lasten keskuksesta blogilleni tosi mieluisan yhteistyökumppanin. Heidän kasvatus- ja lastenkirjoista voi aina luottaa että tulossa on kauniita kuvia ja mielekkäitä opetuksia. Nyt sain valita tämän vuoden uutuuskirjoista muutaman arvosteltavaksi, ja myöhemmin yksi tulee myös arvontaan. Ensimmäisessä paketissa tulivat Catherine Leblancin ja Eve Tharletin Rakastatko minua jos…, ja tämän vuoden jouluseimi, josta saa lasten kanssa askarrella seimen – leikata siis hahmot ja asetella pöydälle – ja mukana on myös joulutarina ja leikkejä joita seimen äärellä voi yhdessä leikkiä. Siitä vielä enemmän kuvia noin kuukauden päästä, kun joulu on vähän lähempänä. Minulla oli ajatuksena vähän kerrallaan joulua odottaessa laittaa Kirpun kanssa seimen osia olohuoneen pienelle pöydälle, ja jouluna sitten lopulta Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi. Hahmot ovat hyvää pahvia, ja kestävät myös rauhalliset leikit, jos lapset haluavat esittää tarinaa itse tai keksiä siitä vaikka ihan omia versioita. Tämän vuoden seimessä on kivaa se, että mukana on kaksi erilaista taustamaisemaa ja hahmojen lisäksi myös talli. (Jouluseimi maksaa muuten vaan neljä euroa ja se on tosi helppo tehdä, joten se on hyvä kiireisen tai askartelukammoisen vanhemman valinta.)

Rakastatko minua jos… kertoo Pikku Karhusta, joka on huolissaan siitä, mihin asti Äitikarhun rakkaus riittää. Rakastaako äiti, vaikka olisin ilkeä? Entä sitten, jos äidille sattuisi jotain kauheaa? Kirja haluaa auttaa kyselyiässä olevaa lasta löytämään varmuuden vanhempien muuttumattomasta rakkaudesta ja tuomaan sillä perusturvallisuuden tunteen.

Kirppukin piti kirjasta ja halusi että luen sen läpi useamman kerran – vaikka oli tosin vakuuttunut, että yhdellä sivulla karhun sijaan olikin possu. Mutta ketäs se nyt haittaa.

Kirppu tosin pitää kaikista kirjoista ja kuuntelee mielellään vaikka tenttikirjaani. En tiedä miten pitkiä aikoja Kirppu jaksaisi lukea kirjoja, koska minä tipahdan aina ensiksi. Siksi haluankin löytää kirjoja joista nautin myös itse, ja tällä hetkellä olemme valmiita siirtymään vähän monimutkaisempiin kirjoihin kuin ”omena, päärynä, kissa…” Kirppu istuu pitkiäkin aikoja paikoillaan kuuntelemassa ja ihmettelemässä, ja vaikkei kaikkea vielä ymmärrä, hetket on hänelle mieluisia, ja ehkä kohta taas minullekin kun kirjavalikoimaan tulee vaihtelua ja uutta syvyyttä. Sitä odotellessa, että jonain päivänä päästään lukemaan Narniaa…